Turun yliopiston poliittisen historian dosentti Mikko Uola tunnetaan tutkijana, joka ei pelkää arkojakaan aiheita eikä työn paljoutta totuuksien esiin kaivamiseksi. Tuorein esimerkki miehen pelottomuudesta on hänen omakustanteena julkaistu teos Joka miekkaan tarttuu.
Kirjojen kustantamisella tulosta tekevät painotalot kieltäytyivät kuulemma tarttumasta käsikirjoitukseen, joka todistaa vääryyksiksi punaisten yli sata vuotta sitten suorittamat rikokset. Kustannusyhtiöt eivät katso asiakseen oikaista yleistä mielipidettä, jonka mukaan punakapinan jälkeinen valkoinen terrori oli vapaussodan tuomittavin liitännäisilmiö. Sen halutaan säilyvän kansakunnan muistissa epäoikeutettuna ja ylimitoitettuna kostotoimena ihmisoikeuksia itselleen vaatineelle häviäjälle.
Mikko Uola keskittyy kirjassaan kuvaamaan punakaartien harjoittamaa väkivaltaa pääkaupungissa ja sen lähikunnissa, mutta mainitsee kuin ohimennen, että helsinkiläiset ottivat oppia erityisesti Turussa toimeenpannuista laittomuuksista. Alkajaisiksi hän kuitenkin selostaa maaliskuun vallankumousta seuranneita upseerimurhia, joihin syyllistyivät Helsinkiin sijoitetut venäläiset merisotilaat. Pietarista kantautuneiden tapahtumien innoittamina nämä nostivat punaiset liput laivojen mastoihin ja aloittivat umpimähkäisen ammuskelun satamassa ja lähikaduilla.
Sen jälkeen avattiin tuli järjestystä palauttamaan yrittäneitä esimiehiä vastaan. Maaliskuun 16 päivänä alkaneessa riehunnassa murhattiin ainakin 60 venäläisupseeria, joiden ruumiit jätettiin kaduille tai upotettiin avantoon. Surmat tapahtuivat kaupunkilaisten nähden, mutta niistä ei rohjettu avoimesti puhua. Pääkaupungin lehdet olivat tottuneet tiukkaan sensuuriin. Lakkauttamisen pelossa ne vaikenivat julmuuksista.
Kansalaiset toivoivat, että välien selvittely jäisi venäläisten keskinäiseksi otteluksi, mutta kesän koittaessa radikalisoitunut suomalainen vasemmisto aloitti omavaltaisen rötöstelyn. Työväenyhdistysten ja niiden perustamien punakaartien sekä Suomen Ammattijärjestön johtopaikoille ole valikoitunut kovan linjan marxilaisia, joiden mielestä ”miljonäärit oli vangittava ja tapettava”.
Pääkaupunkiseudun ensimmäinen suomalaisuhri, jonka punakaarti tappoi, ei kuitenkaan ollut miljonääri, vaan vähävarainen konttoristi Gunnar Nyberg. Hänet ammuttiin Malmin asemalla illalla 24.9.1917 kostoksi siitä, että nuorukainen oli edellisenä yönä ollut paikalla, kun suojeluskuntalaiset pidättivät kunnantalolla kahakoineita punakaartilaisia.
Tämä tapahtuma laukaisi Helsingin seudulla terroriaallon, joka huipentui marraskuun 14 päivänä alkaneeseen yleislakkoon. Sen aikana tapahtuneissa veriteoissa tapettiin yli 20 porvariksi leimattua ihmistä ja aiheutettiin vammoja kymmenille sivullisille sekä tuhottiin selvittämätön määrä ihmisten asuntoja ja omaisuutta. Väkivaltainen tunkeutuminen ihmisten koteihin naamioitiin aseiden etsimiseksi, mutta punakaartille näytti kelpaavan kaikenlainen arvo-omaisuus, mikä kohteista löytyi.
Punakapinaa valmistelevan radikaalivasemmiston motiiveja on ollut vaikea järkisyillä selittää. Eikä siihen kykene Mikko Uolakaan. Silmitön vihanpito Suomessa reilu sata vuotta sitten näyttää hänen mukaansa rakentuneen valheellisille toiveille ja Venäjän vallankumoukselle. Poliittisia perusteluja väkivaltaan tarttumiselle ei tosiasiassa ollut. Sortajasta irtoamaan pyrkivän kansakunnan johto oli näet ehtinyt jo ottaa tavoitteekseen työväenliikkeen keskeisimmät vaatimukset. Ne alkoivat kahdeksan tunnin työpäivästä ja päätyivät torppareiden itsenäistymiseen.
Kirjoittaja on löytänyt punakapinan alkamista pelkäävän Väinö Pesolan päiväkirjasta ajankohtaan sopivan kuvauksen: ”Alhaisvalta rupeaa olemaan kukoistuksessaan”.
Tuomo Hirvonen