Normandian maihinnousu – meni hyvin ja huonosti

Suuresta maihinnoususta Normandiaan kesäkuussa 1944 on kirjoitettu lukuisia kirjoja ja tapahtumakuvauksia aina yksittäisen sotilaan näkökulmasta komentajien muisteluksiin saakka. Vaikka itse operaatio ’Overlord’ onnistuikin, niin kaikki ei kuitenkaan sujunut lähimainkaan niin hyvin kuin kohtuudella olisi voinut. Kriittisesti varsinkin komentajien toimintaa analysoivan katsauksen aiheeseen ovat jo muutama vuosi sitten tehneet Edward Gordon ja David Ramsey kirjassaan ’Totuus Normandian maihinnoususta: Miten Liittoutuneiden eripura uhkasi muuttaa sodan kulun’.

Kirjassa arvioidaan operaation eri vastuualueiden komentajien toimintaa sekä itse maihinnousussa, että rantautumisen jälkeen. Kiistatta käy ilmi, että komentosuhteita rasittivat paitsi amerikkalaisten ja brittien erilaiset toimintatavat, niin erityisesti persoonallisuuksiin ja henkilösuhteisiin liittyvät ongelmat. Varsinkin maihinnousun jälkeisistä maaoperaatioista vastuun halunnut Bernard Montgomery saa kylmää kyytiä. Hänen todetaan syyllistyneen viivyttelyyn, katteettomiin lupauksiin, saamattomuuteen, selittelyyn ja jopa mahtailevaan esiintymiseen muita komentajia kohtaan.

Kun sitten kovaotteinen, nopealiikkeinen ja riskejäkin ottava amerikkalainen George Patton viimein päästettiin mukaan panssareineen, niin hänen toimintatapansa ja tavoitteensa etenemiselle olivat heti ristiriidassa esimiehensä eli maaoperaatioita johtavan Montyn varovaisen odottelevan strategian kanssa. Patton halusi edetä röyhkeästi niin kauan kuin saksalaisten vastarinta oli vielä hajanaista ja lyötävissä. Arvioidaan, että jos Patton ja eräät muut komentajat olisivat saaneet edetä haluamallaan tavalla, niin jatkossa olisi säästytty jopa puolen miljoonan miehen tappioilta ja Saksa olisi lyöty kuukausia nopeammin. Antwerpenin satama olisi saatu käyttöön ja todennäköisesti Ardennien rökäletappioltakin olisi säästytty.

Kirjassa on analysoitu kaikkien aselajien toiminta ja vastuualueiden komentajien suoriutuminen sekä maihinnousussa, että sen jälkeisinä viikkoina. Selventäviä karttoja on runsaasti, tosin mittakaavoja niihin olisi kaivannut enemmän. Kokonaisuutena voi todeta, että itse rantautuminen onnistui odotettuakin paremmin, mutta eteneminen sisämaahan takkuili, oli hajanaista ja heikommin hallittua.

Muutama vuosi sitten kävin Normandiassa ja silloin vasta näin, kuinka haasteellinen paikka varsinkin Omaha Beach on ollut. Point du Hocin tykistöbunkkeri korkealla rantatörmällä pystyi tulittamaan rannan suuntaisesti, eikä sen tuhoaminen ollut onnistunutkaan pommittamalla ennen amerikkalaisten rantautumista. Tehtävän hoiti sitten uskomattoman rohkeasti toiminut pieni Rangers-yksikkö. Hieman sisämaassa taasen erään kanavan tärkeän Pegasus-sillan saksalaiset puolustajat yllätettiin täysin muutaman liitokoneen laskeutuessa aivan sillan viereen. Paikalla on nyt mielenkiintoinen museo.

Stalin oli jo pitkään vaatinut maihinnousua läntisiltä liittolaisiltaan ja luvannut aloittaa samaan aikaan lujan hyökkäyksen idästä. Niin sitten tapahtuikin – sehän nähtiin Karjalan kannaksella. Onneksi venäläisille tuli kiire ehtiä Berliiniin ennen muita ja kova vastarintamme auttoi varmaan päätöksenteossa siirtää pois joukkoja Suomen rintamalta. Stalin oli myös painostanut Romaniaa ja Unkaria pois Saksan kumppanuudesta, jolloin Hitler joutui käyttämään länteen aiottuja joukkojaan häilyvien liittolaistensa miehittämiseen. Sekin helpotti Normandian maihin nousijoita.

Kun pilvettömänä kesäpäivänä tulin ulos Point du Hoc-bunkkerista, niin kuulin voimakasta lentokonemoottorien ääntä. Ja mitä näinkään – paikan yli lensi matalalla kaksi vanhaa hävittäjää: Spitfire ja Hurricane! Syytä en tiedä, varmaan ne olivat siellä minua varten. Joka tapauksessa ymmärrys koko Normandian taisteluista parani kun näki nuo aidot tapahtumapaikat.

Ja käsillä oleva kirja taas tuo esiin koko operaation taustan, tavoitteet ja vastuullisten toiminnan. Se on erinomainen lähde täydentämään paljolti yksikkö- ja yksilösuorituksiin nojaavaa muuta kirjallisuutta.

Eero Joutsikoski