Vihan veljet vahvoja uskossaan

Kirja-arvostelu

Hävityn kapinan seurauksena 1918 Suomesta siirtyi itärajan taakse toistakymmentä tuhatta punaista taistelijaa. Nämä poliittiset pakolaiset pantiin välittömästi palvelemaan bolsevikkien valtajärjestelmää. Uskoihan neuvostojen Venäjä, että kansalaissota tulisi jatkumaan Suomessa vielä pitkään ja leviäisi täältä kaikkialle Eurooppaan.

Leninin siunauksella Pietarissa käynnistettiin suomalaisille tarkoitettu punaupseerikoulutus jo kesällä 1918 eli puoli vuotta ennen Suomen Kadettikoulun perustamista. Talvisotaan mennessä punaupseerin virkatutkinnon oli suorittanut 1 402 suomalaisperästä toveria. Heitä kaavailtiin taistelujoukkojen johtajiksi niihin yksiköihin, jotka tulisivat antamaan kuoliniskun Suomen lahtareille. Samoina vuosina omasta Kadettikoulustamme oli valmistunut 1 571 vakinaisen väen upseeria.

Ennen kuin sota Suomea vastaan ehti alkaa, joutuivat suomalaislähtöiset punaupseerit osallistumaan eri puolilla Venäjää riehuneeseen sisällissotaan. Tämä harvensi joukkoa tehokkaasti, mutta varsinainen täystuho sitä kohtasi Stalinin vainoissa 1935-1938. Niinpä Otto Wille Kuusiselle perustettuun miehitysdivisioonaan löytyi enää 91 omin jaloin kävelevää punaupseeria.

Näkökulma tarkentuu

Valtiotieteen tohtori Markku Salomaa toimii Euroopan sotahistorian dosenttina Itä-Suomen yliopistossa sekä vierailevana professorina Burapha Universityssä Thaimaassa. Tuotteliaan tietokirjailijan tuorein teos pohjautuu hänen vuonna 1992 julkaisemaansa väitöskirjaan, mutta on sitä kaksin verroin laajempi ja monipuolisempi.

Mittavat lisätutkimukset punaupseereiden puuhailuista tulivat mahdollisiksi, kun neuvostoaikaiset arkistot avautuivat. Kirja tarkentaa lukijan tietämystä muun muassa imperiumin vastaiskusta, jossa merkitsevää roolia näyttelivät valkoiset kenraalit. Itseäni yllättivät kuvaukset Iso-Britannian ja Ranskan aktiivisuudesta Muurmannin suunnalla. Siellä liittoutuneet onnistuivat näet palauttamaan paikallisen elämän vallankumousta edeltäneille raiteille.

Salomaa piirtää lohduttoman kuvan diktaattori Stalinin despotismista ja arvaamattomuudesta sekä siitä sekamelskasta, joka vallitsi perusteellisesti pöyhityssä valtiossa vallankumouksen jälkeen. Bolsevikkien yritykset järjestää valtion hallinto neuvostojen varaan kariutuivat ja valta keskittyi johtavien puolueaktivistien käsiin. Vaadittiin rikasta mielikuvitusta niiltä suomalaisilta punaupseereilta, jotka saivat tehtäväkseen opettaa sosialistista yhteiskuntaoppia sotakoulujen kursseilla.

Puistattava tutkimus

Tekijä esittelee loppumattomalta tuntuvan määrän järkyttäviin hengenriistoihin päättyneitä ihmiskohtaloita. Punaupseeriksi koulutettujen suomalaisten joukosta löytyi yksilöitä, jotka säilyttivät lujan uskon vallankumouksen voimaan ja sosialistisen järjestelmän ylivoimaisuuteen siinäkin vaiheessa, kun teloittajan pistoolin piippu kosketti jo takaraivoa.

Uskollisimmat Stalinin palvojat saattoivat vielä joukkohaudan reunalla uhkailla teloittajiaan isä aurinkoisen kostolla, kunhan tämä kuulee puoluekihojen rikoksista. Heille ei juolahtanut mieleenkään, että teurastuskäskyn takana oli Kremlin valtias itse.

Oli punaupseereissa toki niitäkin, jotka näkivät järjestelmän mädännäisyyden ja johtajan mielenvikaisuuden. Mutta koneisto piti kasvattinsa hallussaan. Muutamat onnistuivat palaamaan takaisin Suomeen ja saivat täällä yleensä aloittaa uuden elämän kärsittyään lyhyen vankeusrangaistuksen.

Kuuluisimpiin paluumuuttajiin kuulunee punaupseerikoulutuksen saanut Eero A Wuori, joka SAK:n puheenjohtajana kielsi järjestönsä jäseniä liittymästä suojeluskuntiin ja osallistumasta Kannaksen linnoittamiseen. Moninkertaisena ministerinä ja ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä sekä Moskovan suurlähettiläänä Wuori kuului presidentti Kekkosen lähiystäviin.

Salomaan tietojen mukaan Eero A Wuori toimi Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu NKGB:n asiamiehenä. Lukijalle jää vaikutelma, että vanhan punaupseerin arvomaailmassa neuvostojärjestelmälle annettu juhlallinen lupaus meni Suomen tasavallalle vannotun virkavalan edelle.

Tuomo Hirvonen